En ollut kirjoittanut mitään sitten vuoden 1977 jolloin voitin runollani raittiuskirjoituskilpailun. Noh, vuonna 1987 kirjoitin kaksi fiktiivistä ainetta YO-kirjoituksissa ja tienasin niillä laudaturin. Mutta kesällä 1992 kaikki repesi.

Kulutin kuumia kesäpäiviä lukemalla suomalaista dekkaria, joka oli täysi susi (tuttu tunne teillekin?). En voinut ymmärtää, kuinka moinen puuppa oli päässyt painokoneeseen. Niinpä otin esiin vanhan sukuperintöön kuuluvan matkakirjoituskoneen ja aloin nakutella kokoon parempaa dekkaria.

Muutamassa kuukaudessa “Sininen enkeli” oli valmis. Se oli mielestäni mestariteos - ja on yhä verrattuna siihen nimeltä mainitsemattomaan kirjaan jonka lukemisesta kaikki sai alkunsa. Lähetin käsikirjoituksen samaan aikaan kuuteen suurimpaan kustantamoon. Siihen aikaan sai vielä pulssia nostattavia kuittauksia siitä, että kässärit olivat saapuneet perille. Niitähän luuli tietysti hyväksymiskirjeiksi.

Olin niin luomisen huuman vallassa, että jatkoin samaa kyytiä ja tein ensimmäisen historiallisen romaanini “Veljet! Sotilaat!”. Tämä Suomen sodan kuvaus oli siksi vetävää tekstiä, että se oli valmis ennen kuin olin saanut yhtäkään vastausta edellisestä romaanistani. Ennen kesän loppua uusi kässäri oli valmis postiin.

 Muistaakseni ensimmäiset olemme-tutustuneet-mutta-ikävä-kyllä -vasteet alkoivat saapua elokuun tietämillä. Ainakin kirjanpitoni mukaan Otava palautti nuo kaksi käsikirjoitusta samassa nipussa elokuun lopussa. Kätevää ja taloudellista.