Kateus näyttää olevan syksyn teema. Kirjailijan kateus kirjailijaa kohtaan. Sillä mistäpä muusta Pirjo Hassisen närkästyksessä olisi pohjimmiltaan kysymys ellei kateudesta? Tuskin dekkarien taso huolettaisi edes Hassista, jos niitä ei myytäisi ja siksi myös julkisuudessa hehkutettaisi. Hän ei ole huolestunut suomalaisen spekulatiivisen fiktion tasosta ja arvotuksesta, koska siitä ei ole hänelle kaupallista uhkaa. Kyse on kuitenkin lopulta siitä, saako kirjailija työstään riittävän toimeentulon. Nälkään kuollut kynäilijä ei saa kansien väliin korkeakulttuuria sen paremmin kuin viihdettäkään. Ei abiturientti kadehdi ekaluokkalaista ja tämän koearvosanoja, sillä jokainen tietää mikä ero näillä kahdella on. Ei, ellei arvosanoista makseta rahaa.

Mutta, pakkohan se on myöntää, joskus tämän maailman maaniset suuntaukset pistävät mielen matalaksi. Kun julkisuuden valokeila pyyhki viheltäen ohi, moni kirjailija huomaa vuosien työn vaipuvan hiljaisuuden myötä unohdukseen. Kateus on ymmärrettävää. Ei siinä mitään häpeämistä ole. Joku saattaa tehdä sen epätoivoisen päätöksen, että siirtyy kirjoittamaan dekkareita, kun niillä nyt näyttää olevan mahdoton kysyntä. Se ei automaattisesti tarkoita sitä, että dekkareiden taso laskisi. Mutta käytännössä..., niin, Hassinen on kyllä oikeassa.

Parin viime kesän aikana olen yrittänyt kartoittaa Suomen dekkaritarjontaa. Tutkimukseni on pahasti kesken, sillä dekkarien takojia on niin hiton monta! Nopea otanta on paljastanut, että taso vaihtelee rajusti. Ne (minun mielestäni) parhaimmat dekkarit eivät kyllä ole niitä eniten julkisuutta saaneita opuksia. Mutta sehän on minun ongelmani, ei dekkarigenren.

Lukijoille on hyvin vaikea mennä väkisin kauppaamaan niitä oikeita kirjoja. Jos lukija sattuu pitämään dekkareista, ei liene järkeä tolkuttaa, että: "Sehän on viihdettä! Lue nyt korkeakulttuurisia kirjoja." Ei varsinkaan silloin, kun ns. korkeakulttuuriset kirjat ovat tylsiä, juonettomia, intertekstuaalista kirjailijan puhetta kirjailijalle, juuri sellaisia, jotka vaivuttavat keskivertolukijan koomaan.

Nyt näyttäisi siltä, että viihde ja korkeakulttuuri ovat kääntäneet toisilleen selkänsä. Ehkä suomalaisen lukijan kannalta olisi parempi, että ne kättelisivät toisiaan. Taitava kirjailija saa dekkarin pysymään mielenkiintoisena vaikka siinä olisikin hiukan syvyyttä. Samoin taitava kirjailija pitää ns. vakavasti otettavan romaanin mielenkiintoisena ilman symbolien ja allegorioiden vyörytystä. 

Kirjallisuus ei saavuta mitään sillä, että kirjailijat kirjoittavat nerokkaita romaaneja toisilleen ja kirjallisuuden tutkijoille (ja sättivät siinä sivussa niitä, jotka kirjoittavat "viihdettä"). Tai voihan niitä kirjoittaa mutta turha odottaa mitään järisyttävää menestystä. Lukijat äänestävät kukkaroillaan ja luottokorteillaan. Ja kulttuuria tässä maassa edustaa aina hän, josta eniten puhutaan (=ostetaan).