Toveri Jääskeläisen postaus sai minut (kerrankin) pysähtymään ja miettimään syntyjä syviä. Tunnistan Pasin ajatuksista paljon omia aivoituksiani. Kun on murtautunut omin avuin aina uudesta muurista läpi huomatakseen, että edessä on se seuraava muuri, alkaa usko viimein olla kovilla.

Kirjoittaminen on ollut, ja on yhä, minulle suuri ilo. Mutta viime aikoina on ollut ilmassa jonkinlaisen väsymyksen merkkejä. Syksyn aikana on monella suulla toitotettu, että kirjoja ilmestyy liikaa, ne ovat liian huonoja tai niistä puuttuu kunnon rakenne tai ne ovat liian viihteellisiä. Samaan aikaan toisaalla kylddyyripersoonat arvostelevat ja kiskovat lehtien palstoille niitä samoja raatoja kuin aina ennenkin. Jos tuijottaa vain kuuta ei voi nähdä tähtiä.

No, nämä keskusteluthan eivät kosketa minua kuin yleisellä tasolla. Mutta kun tietää, ettei koko kirjallisuuden dissaavat tahot ole lukeneet murto-osaakaan siitä, mitä tänä syksynä on julkaistu, moinen hutkiminen ottaa otsalohkoon.

Toisaalta, minulla on lupa potea taisteluväsymystä. Vuodesta 1992 lähtien olen kirjoittanut romaaneja, pakinoita, artikkeleita ja novelleja ämpäreittäin ja kaikkia lajeja on julkaistu ihan kiitettävissä määrin. Ja kuten mr. Jääskeläinen sanoo, kaikki tavoitteet ovat vain välietappeja. Eteenpäin on elävän mieli.