Se on nyt täällä. Pelkkä kirous, ei sentään vielä kuolema.

Luovan työn pimeä puoli on - tyhjyys. Kun suuri työ on saatu valmiiksi, aivot jatkavat yhä työskentelyä hyperkierroksilla ja syöksyvät jyrkänteeltä alas kuin Butch Cassidy ja Sundance Kid, tai Thelma ja Louise. Säännölliseen rytmiin orjuutettu luovuus kipinöi ja sähisee. Kun se ei saa oikeaa tekemistä, ideamylly haastaa riitaa pääkopan sisällä.

Ystävät ja vihamiehet (ja joskus nämä ovat samoja) ovat sanoneet, että minulla on Sherlock Holmes -syndrooma. Minulla pitää olla koko ajan jotakin tekeillä tai tylsistyn totaalisesti. Terveellisintä olisi vaipua talviunille muutamaksi viikoksi mutta sehän ei onnistu, melkeinpä päinvastoin. 24/7 on ikuisuus kun tyhjyys kumisee kallossa.

Mutta kaipa tästäkin selvitään. Tämä talvi on ollut poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että Savurenkaita oli vielä saattohoidossa kun jo Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään ilmestyi. Siihen päälle tuo uusi kässäri ja muitakin päättötöitä, joita en jaksa tässä edes selvitellä.

Pärettelen nuo novellien taustat, jotka olen jo kaikki kirjoitellut valmiiksi, tänne tasaiseen tahtiin. Siihen ei älliä tarvita, joten oikeasti se on vähän niin kuin - adios!