Viime aikoina luova kirjoittaminen on ollut osaltani enemmän tai vähemmän telakalla. Ristiretkisaagan kolmas osa on valmis ja lepää kustantamossa jatkotoimia odottamassa. Sarjan valmistelu ja kirjoittaminen vei monta vuotta. Käännöstöitä aiheeseen liittyen löytyy vuodelta 1996.

Ristin ja raudan tien ensimmäinen työversio, Ristin tie valmistui 1999. Siinä oli jo silloin kaksi osaa, joista toisen, 120 liuskan alkuosan, jätin suosiolla pois ja toisesta on jälkikäteen poistettu 100 liuskaa. Muhkeampi versio palkittiin aikoinaan siinä kilpailussa, josta täällä on ollut joskus puhetta.

Valmiita, painokoneeseen päätyneitä ja päätyviä liuskoja tuohon eeppiseen freskoon tuli lopulta noin 550. Kun siihen ynnätään nuo 220 poistettua liuskaa, tulos on 770 kirjoitettua liuskaa. Minun haukannäköä vaativilla asetuksilla se on paljon, kirjan sivuiksi jos tuon tahtoo muuttaa kerroin on vähintään 1,6.

12 vuoden urakka on siis takana. Ihme kyllä olen lopputulokseenkin aika tyytyväinen. Uskallan väittää, että sarja on enemmän kuin osiensa summa, kuten laajan historiallisen sarjan pitääkin. Freskoa on pakko katsoa kauempaa, jotta kokonaisuus alkaa toimia.

Tässä vaiheessa toivoisi tietysti, että torvet soisivat ja rummut pärisisivät. Mutta, kun kömmin työpoterosta ulos, näytti vähän siltä, ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Historiallinen romaani ei näytä kiinnostavan ketään. Lukijoiden ja kirjailijoiden mielenkiinto askartelee ihan muissa asioissa.

Tietty tämä on kirjailijan narsistista huomionkipeyttä. Ainahan sitä tahtoisi teoksilleen kunnon mainostusta ja laajasti arvosteluja. Nykyään taitaa vain olla niin, että itse kirja ei ole enää se juttu vaan kaikki se, mitä muuta kirjailija tekee tai jättää tekemättä.

Toisaalta, suurtyön takana on aina tyhjyyttä. Kun kokonainen aikakausi on tullut elettyä iloineen ja suruineen, maailmasta luopuminen on kuolemista. Kaikki kuihtuu, aurinko laskee. Mielen valtaa talvi, joka väistyy vasta kun uusi kevät koittaa uuden tarinan myötä.