Vaikka viime aikoina minua on jonkin verran kypsyttänyt kirjailijan monet karikot, tässä ei nyt ole kyse siitä...

Kaivoin paperikasasta esiin Kirjailijaliiton jäsenluettelon vuodelta 2007. Katselin sitä vanhan matemaatikon silmin ja aloin funtsia, mikähän mahtaa olla liiton jäsenten ikäjakauma. Kaikki jäsenethän eivät ole antaneet syntymäaikaansa, mutta 553 syntymäpäivää olin löytävinäni. Jäsenten syntymävuodet osuvat vuosikymmenten haarukkaan seuraavasti (ilman tarkastuslaskentaa):

1910-luku: 10    (1.8%)
1920-luku: 53    (9.6%)
1930-luku: 100  (18.0%)
1940-luku: 152  (27.5%)
1950-luku: 115  (20.8%)
1960-luku: 89    (16.1%)
1970-luku: 33    (6.0%)
1980-luku: 1      (0.2%)

Tästä näemme nopeasti, että noin 75% jäsenistä on jo viettänyt viisikymppisiään. Alle kolmekymppinen kirjailija on todellinen harvinaisuus. 

Edellisen havainnon innoittama tutkin minkä ikäisenä 1920- ja 1960-luvulla syntynyt kirjailija on tullut liiton jäseneksi. Tässä piti ottaa huomioon sekin, ettei 1960-luvulla syntyneet jäsenet voi olla vielä 48 vuotta vanhempia ja siten siis leikkasin sitä vanhempina jäseniksi tulleet pois 1920-luvun otannasta. Aika on tietysti syönyt tilaston tarkkuutta 1920-lukulaisten osalta mutta käytin aineistoa joka oli minulla käytössä.

Tulos oli aika yhdenmukainen. 1960-luvulla syntyneet kirjailijat ovat päässeet liitton noin 35-vuotiaina, 1920-lukulaiset 36-vuotiaina. Tuo mitätön ero menee helposti tilastollisen vaihtelun ja aineiston vääristymän (1920-lukulaiset jo kuolleet ja luettelosta poistuneet kirjailijat) piiriin. 

Tämän perusteella voi päätellä ainakin sen, että kirjailijaksi kypsytään, ja on kypsytty, hitaasti.

Seuraavaksi mieleeni nousi kysymys, miksi näin on. 35-vuotias ei ole, sori vaan, enää mikään ihan nuori orhi taikka tamma. Monessa muussa ammatissa päästään hyvään vauhtiin jo kymmenen vuotta aikaisemmin. 

Yksi syy on varmasti se, että kirjailija tarvitsee käyttövoimakseen kokemusta ja näkemystä, eikä sitä kerätä hetkessä. Enkä tarkoita kokemuksella tässä pelkästään sitä, että on ollut tukkijätkänä savotoissa vaan myös sitä, että tietää mitä kirjallisuudella on ollut tarjottavana aikaisemmin. Kirjailija on perhonen, joka kuoriutuu lukija -nimisestä toukasta.

Mutta kokemuksen ja näkemyksen keräämiseen ei tarvita noin pitkää aikaa. Jos lahjoja on, tarvittavat palaset ovat kyllä kasassa jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Ikävä kyllä tuo hetki osuu yksiin sen hetken kanssa, kun pitäisi alkaa tienata voita leivälle, ei pelkästään itselle vaan mahdollisesti myös perheelle ja pankille (jonka suojissa muhkea opinto- ja pian asuntolaina kasvavat korkoa korolle). 25-vuotiaan kirjailijanalun pistoolissa on yksi hopealuoti, jonka on pakko osua tai on turvauduttava suunnitelma B:hen. Suunnitelma B on se kuuluisa 9 - 17 viisi päivää viikossa.

Tuo hopealuoti on tietysti se Suuri Käsikirjoitus, joka täytyy puskea kustantamon julkaisuohjelmaan. Jos kustannustoimittajalle saattuu kiireinen tai huono päivä, kopiokone sylkäisee kiitostarjouksestamutta -lapun sivun kääntymättä. Kun tämä toistuu tarpeeksi usein, ammatinvalintakysymys ratkeaa itsestään mahanahan suudellessa selkärankaa. 

Tässä prosessissahan ei olisi mitään vikaa, jos oletetaan, että hylätty kässäri on aina tuubaa. Ikävä kyllä tuubaakin on monenlaista. Muutamat tuubat ovat timantteja, joissa on vähän rapaa. Sen poispyyhkimiseksi tarvittaisiin vain hiukan näkemystä ja vaivaa - jota ei ole yksinäiselle puurtajalle tarjolla. Niinpä moni nuori kirjailija vetää orjannahan ylleen joka arkiaamu ja painuu töihin. Illalla, jos Luoja, perslihakset ja väsymys suovat, hän palaa kirjoittamisen pariin. Vuosien kuluessa hän voi heittää homman sikseen tai huomata, kuinka juttu alkaa kulkea sujuvammin.

Kun kirjailija kolmevitosena saa kirjansa julkaistua, hän huomaa olleensa kymmenen vuotta aikaisemmin seitsemän sentin päässä onnistumisesta. Kukaan ei vain ollut kertonut hänelle, mihin suuntaan nuo seitsemän senttiä olisi pitänyt liikahtaa.

Kirjailija on 35. Väsynyt mutta onnellinen. Kirja on kaupoissa. Arvostelut ovat hyviä, kirjasta pidetään. Eihän sillä elä, mutta se on taas kokonaan toinen juttu...