Pitkät pätkät kuluneesta talvesta ja tästä kasvoja kuumentavasta keväästä on mennyt kirjan kimpussa. Kirjoitan siis kirjaa, aika yllättävää, eikö?

Onhan tässä ollut jos jonkinlaista muutakin aktiviteettia ja vastatuultakin yhden maailmanympäripurjehduksen verran, mutta enpä ole kadottanut sitä punaista lankaa. Kirjoitan uutta kirjaa ja se tuntuu hiton hyvältä!

Tässä euforisessa vaiheessaa olen aina vuorotellen kukonpoika ja piiskattu jänis.

Välillä tuntuu siltä, että kirja on paras mitä ikinä on kirjoitettu. Pian se pyyhkäisee maailman yli hurrikaanin lailla, jysähtää omilla avuillaan mainosmarkoista ja promokiertueista piitaamatta lukijoiden tajuntaan. Ihastuttaa ja vihastuttaa, kiihdyttää ja viihdyttää, naurattaa ja antaa ajattelemisen aihetta.

Joskus taas teksti on kuin tieltä löytynyt raato. Vaikka sitä piiskaa kuinka, se ei liikahdakaan. Näinä epätoivon hetkinä Pääministerin morsiankin tuntuu kirjallisuuden helmeltä omaan tekstiin verrattuna. Onneksi näitä hetkiä alkaa olla yhä vähemmän. Jotakin tyhmäkin oppii.

Kirjoittamisen salaisuus ei ole siinä, että osaa kirjoittaa. Kaikki osaavat kirjoittaa ja kirotun monet vieläpä hyvin. Salaisuus on siinä, että osaa ottaa pois sen tekstin, jolla ei tee mitään. Kirja muuttuu loistavaksi silloin, kun osaat poistaa kuusi kuollutta liuskaa. Kuudella uudella liuskalla se voi muuttua vain hyväksi. 

Vapuksi muunnettuna tämä viisaus tarkoittaisi kaiketi sitä, että parhaat ryypyt ovat juuri ne, jotka älyää jättää juomatta.