Tuo taannoinen synkkä julistukseni herätti vastarintaa ihmiskunnan paremmassa puoliskossa. Se oli hyvä, sillä mikään totuus ei ole koskaan koko totuus. Niin kauan kuin meillä on Tiinan, Kirstin, Markon ja Miinan kaltaisia ihmisiä, jotka haastavat asioita, Qnauta ja minä emme voi maailmaa valloittaa. Ainakaan ihan heti...

Joka tapauksessa, onhan uhrautuvaisuudestakin merkkejä tarustossamme pitkin ja poikin pergamentteja. Vaikka suurin osa altruismista ilmenee äiti -lapsi -akselilla, sortuu miehinen mieskin puolustamaan yhteisöään vaikka tietääkin joutuvansa ottamaan vastaan kalman kylmän suudelman. Tuskin Sven Tuuva taruhenkilönäkään ihan niin tyhmä oli, ettei tiennyt mihin Koljonvirran sillan tapahtumat johtaisivat. 

Mutta ajatelkaapa Lemminkäisen äitiä, joka oli valmis hakemaan poikansa pois Tuonelasta, vaikka tämä oli joutunut sinne juuri sen vuoksi, ettei ollut kuunnellut emoaan. Anteeksiannossa on kaiketi kyse juuri siitä, ettei muistella menneitä vaan autetaan henkilöä hädässä. Mutta tätä kautta ajaudumme taas ikuisuuskysymyksen äärelle, mitä kaikkea pitää antaa anteeksi?