Kirjasyksy tulee taas, sitä ei estä kuin maailmanloppu. Hesari listasi tulevat kirjat ja niitä riittää. En tiedä onko tämä lista kattava, aina se ei sitä ole ollut. Omalta osaltani valittamista ei ole, opukseni on kyllä listattu.

Jo näinkin pienestä listasta alkaa se julma, ja joskus hermojakin kuluttava, taistelu olemassaolosta. Kirjailija nyhrää vuoden, pari, kolme kirjansa kanssa. Sitten se julkaistaan ja voipi olla, että kukaan ei huomaa mitään. Kriitikot jättävät tarttumatta kirjaan, naistenlehtien toimittajat eivät noteeraa (kukaan ei kaipaa miestenlehtien toimittajia), TV:n kulttuuriohjelmista ei kukaan soita ja pyydä haastatteluun. Ketään ei kiinnosta pätkän vertaa. Kirjakauppiaskin lyö kirjan takahuoneen alahyllyyn kun voitelurahaa ei löydy. Kirjailija nyyhkii, että nyt sitä kirjaa ei varmasti löydä kukaan!

Tämä kaikki on totta ja niin perin väärin!!

Kirjailijat tarvitsevat enemmän ja tasapuolisemmin huomiota! Kaikki pitää kutsua televisioon, kaikkia pitää mainostaa lakanat liehuen Helsingin rautatieasemalla! Tai jos ei kaikkia, niin ainakin minua. Sillä jumalan tosi on se, että kirjailijat eivät koskaan ole tyytyväisiä ennen kuin he itse pääsevät julkisuuden lemmikeiksi, olipa tilanne muuten kuinka hyvä tahansa. Väkevä solidaarisuus nousee ruohonjuuritasolta mutta latvassa se yleensä on jo haihtunut.

Enkä minäkään ole mikään poikkeus, vaikka voisin niin valehdellakin. Suomen kirjallisuus on vakavassa kriisissä niin kauan, kun minua ei ole kutsuttu Voimalan vieraaksi, tai edes K-rappuun (B-rappuun en edes menisi...). Saan liian vähän huomiota, kritiikkejä, palkintoja! Haastatelkaa minua, Me Naiset, Apu, Seura ja Suomen Kuvalehti! Minulla on ollut kovaa! Kaappini ovat luurankoja täynnä!!

No, miksi puhelin ei jo soi??