Satuinpa tuossa eräänä lauantaina piipahtamaan julkkaribileissä.
Tilaisuus oli hieno, ei siinä mitään. Kirjasyksy aukesi mukavasti
avoimen taivaan alla keskustellessa. Paluumatka sujui vienossa
laitamyötäisessä, Kampin linja-autoasemalle saakka.
Kun
keskiyön jälkeen kapusin bussiin, muistin miksi en ole aikoihin
matkustanut kyseisellä vekottimella. Sovittelin itseäni penkkiin
pitkittäin ja poikittain mutta vaikeaa oli joka asennossa. Eihän siellä
helvetti soikoon mahtunut istumaan ellei tunkenut koipiaan
viereisen penkin puolelle.
Mukavuus
on varmasti kompromissiasia, ei siinä mitään. Ja selväksi tuli sekin,
kumpaan suuntaan suunnittelussa on käännytty. Mutta voisi kuvitella,
että lyhyen ihmisen on helpompi istua liian suuressa penkissä kuin
pitkän ihmisen kammeta itsensä kenkälusikalla kahden penkin väliin. Kun
bussi imi itsensä täyteen lentoasemalla 01:30, täytyi
kirjailijarentunkin kääntyä suoraan poikittaisen könöttämisen sijaan.
Matka
oli tietysti yhtä helvettiä. Jos olisin halunnut oikoa koipiani, olisi
pitänyt siirtyä käytävälle tai nostaa jalat vierustoverin syliin.
Kymmenen minuuttia ennen perille pääsyä täytyi hieroa jalkoihin tunto
takaisin. Muutoin olisin saanut ryömiä bussista ulos.
Omasta
mielestäni en kyllä ole edes mikään jättiläinen, kengät jalassa karvan
verran yli 190cm. Silti tuntuu, että polvet ja pää kolisevat turhan
usein milloin minnekin. Tähän on kuitenkin tyydyttävä, sillä elämme
keskimaailmassa. Keskinkertaisuus on pakollinen, globaali hyve.
Kommentit