Juttu julkaistu Vartissa 1.8. 2007.

Kansikuvan metsästys

Sillä välin kun kirjan taittoa hiotaan ja minä odotan sitä viimeiseen oikolukuun, kirja on saanut kasvonsa. Toisin kuin monet luulevat, kirjailijalla ei kovin usein ole mitään sanomista kansikuvan valintaan. Sopimuksessa määritellään tarkasti, kuka kansikuvasta päättää ja yleensä päättäjä on kustantaja.

Kansikuva on osa markkinointia. Kun syksyllä kirjalaarit taas tulvehtivat, satunnaisen ostajan pelastava käsi tarttuu helpommin kiinnostavan näköiseen kansipaperiin verhottuun kirjaan. Ihminen on siitä oikullinen otus, että jo pelkkä kuva herättää odotuksia kirjan sisällöstä. Huonosti valittu kansikuva voi karkottaa kiinnostuneita lukijoita, niin se vain on.

Kansikuva näkyy nykyään mainosten lisäksi hyvissä ajoin kirjastojen tietokannoissakin, joten kirjani ulkonäkö on tullut siitä kiinnostuneille tutuksi. Minusta tuntuu hiukan oudolta katsella vielä painamattoman kirjan kuvaa. Tälläinenkö siitä vauvasta nyt tuli?

Kirjailijalle kansikuvan näkeminen on tietysti aina sykähdyttävä hetki. Kun kansi on onnistunut, jalat tuskin koskettavat maata. Jos taas on päässyt käymään niin, ettei kansi miellytä, on kirjailja pitkät ajat kuin talviunilta herätetty karhu. Kansikuvien tiimoilta on suomalaisessa kirjallisuudessa näytelty monta draamaa.

Uutukaiseni kansikuva on mielestäni visuaalisesti komea. Silti sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin ensitapaamisella. Tarkkasilmäinen asianharrastaja voi arvata miksi.