Juttu julkaistu Vartissa 15.8. 2007.

Oikoluku

Siinä se nyt on! Kaksi muhkeaa kirjekuorta, joiden sisältä paljastuu tulevan kirjan taittovedos. Yli kolmesataa liuskaa kuminauhalla kahlittua, oikolukua odottavaa tekstiä.

Vasta tässä vaiheessa paljastuu, kuinka suuri urakka kirjan tekeminen on ollut. Kun työ on vielä käynnissä, ei tule ajatelleeksi taustojen penkomiseen uhrattuja tunteja, kirjastoissa ja arkistoissa ravaamisia, öisten kirjoitussessioiden loputonta helminauhaa. Nyt, kun nivaska on käsissä lopullisessa muodossa, voi vain ihmetellä kuinka kaikkeen on riittänyt aikaa ja innostusta.

Taiton lukeminen on sekä työtä että huvia. Työlään siitä tekee se, että nyt on viimeinen mahdollisuus löytää painovirheet, vaihtuvat henkilönimet ja katkenneet lauseet. Teksti alkaa olla siksi tuttua, että virheiden löytäminen vaatii erityistä tarkkuutta. Kuten yleensäkin elämässä, toisten tekemät virheet löytää helposti mutta omat jäävät usein huomaamatta.

Kun liuskat kääntyvät pinosta toiseen punakynän säestyksellä, on ilmassa myös juhlan tuntua. Tässä vaiheessa kirjailija muokkaa tarinaa viimeistä kertaa. Teksti lipuu hitaasti mutta varmasti tekijältä lukijalle eikä paluuta enää ole.


Itselläni taiton lukuun liittyy myös ylimääräistä juhlallisuutta. Tämä on viimeinen kerta, kun luen oman teokseni. Painettuun versioon en ole edellistenkään kirjojen ilmestyttyä tarttunut ja tuskin tartun tälläkään kertaa. Kovissa kansissa kirja on kokonaan lukijan omaisuutta.