Minulla ei ole koskaan ollut tapana jäädä murehtimaan vastoinkäymisiä. Niinpä nuo syksyn 1992 hylkäyskirjeet eivät suuremmin järkyttäneet mielenrauhaani.

Talven aikana kirjoituskone paukkui siihen malliin, että keltainen Brother deLuxe hajosi. Kirjoittaessani kolmatta romaania “Viides evankeliumi” n-kirjaimen varsi katkesi. Muutaman liuskan verran jaksoin pistellä n-kirjaimet tussilla paikoilleen. Sitten hermoni petti ja syöksyin penkomaan kirpputoreja. Löysin koko kaupungin viimeisen mekaanisen matkakirjoituskoneen, vihreän Olivetin. Tunnin tauon jälkeen juttu jatkui hirveällä vauhdilla.

6248.jpg

Tässä vaiheessa käsikirjoituksien hylkäyskirjeitä oli alkanut tipahdella takaisin tasaiseen tahtiin. Palautuvat niput olivat usein epäilyttävän siistejä. Väärässä järjestyksessä lähteneet liuskat olivat palautuessaankin väärässä järjestyksessä. Ihmettelin kustannustoimittajien yliluonnollista huolellisuutta.

Keväällä 1993 “Viides evankeliumi” valmistui ja lähti samaa kyytiä kuuteen kustantamoon. Turhia miettimättä aloitin neljännen romaanin “Locringart leppymätön”. Minulla oli kutina, että siitä tulisi loistava. En katsonut aiheelliseksi murehtia hylättyjä kässäreitä kun en ollut enää oikein vakuuttunut, että niitä oli aina edes luettu. Olin varma siitä, että hyvä käsikirjoitus luetaan ja lopulta julkaistaan - aina. Annoin koneen paukkua. 

Kirjailija kirjoittaa eikä murehdi turhia. Niin ajattelin silloin ja ajattelen vieläkin.

6328.jpg