Hahmo kysyi edellisen hiomista käsittelevän postauksen kommenteissa, kuinka välttää käsikirjoitukseen kyllästyminen. Tämä on erittäin hyvä kysymys ja siksi päätinkin vastata vähän laajemmin.

Tosiasiahan on, että kirjoiksi päätyviä käsikirjoituksia joutuu lukemaan ja muokkaamaan useita kertoja. Tiedän kirjailijoita joiden tapana on kirjoittaa useita versioita käsikirjoituksesta alusta loppuun saakka. Itse en kuitenkaan toimi tällä tavalla mutta silti tekstiin leipääntyminen on todellinen uhka.

Jotta välttyisin pahimmalta höyläämiseltä olen jo vuosia aloittanut varsinaisen kirjoitustyön vasta kun tarina on valmis - päässäni. Kirjoitusprosessin ajan olen pyrkinyt tekemään täysin valmista tekstiä, ei pelkästään tarinan osalta vaan myös kieliopillisesti ja rakenteellisesti. Näin olen välttynyt useilta ylimääräisiltä lukukerroilta puhumattakaan lukemattomista käsikirjoitusversioista.

Koska romaani syntyy väistämättä pienissä paloissa, teksti tulee hyvin tutuksi. Itse luen yleensä illan (tai yön) päätteeksi istunnon aikaansaannoksen. Yleensä myös seuraava kirjoitushetki alkaa edellisen kerran tuotoksen lukemisilla. Tällä tavalla työn alla oleva teksti tulee luettua ja korjattua vähintään kahteen kertaan.

Kun olen saanut käsikirjoituksen valmiiksi, luen koko käsikirjoituksen alusta loppuun. Tässä vaiheessa punakynä merkitsee kaikki virheet, kirjoitusvirheistä rakenteellisiin virheisiin, sanojen toistosta henkilöhahmon heikkouksiin. Kun palaan korjaamaan virheitä, korjaan ne kaikki kerralla, sivu sivulta käsin tehtyjen muistiinpanojen mukaan. Tämän jälkeen käsikirjoitus on valmis kustantajalle.

Työrytmini antaa minulle ruhtinaallisen mahdollisuuden tekstin lepuuttamiseen. Yleensä käsikirjoituksen valmistuttua minulla on aikaa lepuutta sitä vähintään muutama kuukausi ennen kuin tartun punakynään. Ajallinen etäisyys antaa tekstille tilaa hengittää ja kirjoituksen aikana syntynyt sanasokeus on jo parantunut.

Kun teksti siirtyy kustantajalle, palaa se yleensä takaisin 2-3 kuukauden kuluttua. Nyt tehdään viimeiset korjaukset, ei yleensä mitään suurta (tässäkin on tietysti eroja kirjoittajien ja luovutettujen kässäreiden kypsyyden takia). Näihin korjauksiin menee 1-3 viikkoa ja tällöin käsikirjoitus on taas luettava läpi. Näiden korjausten jälkeen kirja on käytännössä valmis.

Teksti palaa vielä kerran luettavaksi taittovedoksena. Tämä on puuduttavin lukukerta. Taittoa selatessa on viimeinen mahdollisuus löytää ja korjata kaikki virheet.

Kun kirja sitten tulee painosta, olen lukenut sen vähintäänkin jo viisi kertaa. Vähemmillä lukukerroilla on aika vaikea tulla toimeen. Siitä huolimatta teksti on jo palanut karrelle. Voin rehellisesti myöntää, että juuri tästä syystä en ole ainakaan vielä saanut luettua kumpaakaan kirjaani lopullisessa painoasussa.

En ole keksinyt käsikirjoitukseen kyllästymisen estoon muuta lääkettä kuin nuo edellä mainitut konstit. Eli:

1) Pyrin alun alkaenkin aloittamaan työn vasta sitten kun todella tiedän mitä olen tekemässä. Tällöin vältyn ylimääräisiltä kokeiluversioilta.
2) Yritän tehdä mahdollisimman valmista tekstiä ettei synny mitään loputonta edellisten lukujen korjauskierrettä kirjoitusprosessin aikana.
3) Annan valmiin nipun levätä niin kauan kuin aika antaa periksi ennen kuin luen sen kokonaan läpi.
4) Teen lopullisen version korjaukset muistiinpanojeni mukaisesti yhdellä iskulla kahlaamalla nipun läpi alusta loppuun vain kertaalleen.

Minua tämä tekniikka auttaa kantamaan juuri taittovedoksen lukemisen yli. Valmista kirjaahan minun on turha enää lukeakaan. Mutta koska kaikki kirjailijat ovat yksilöitä, tekniikoita ja temppuja on varmasti monia.