Kirjailijan arki on kovaa. Raha on alati tiukassa ellei ratsasta kahdella hevosella kuten meistä useimpien on pakko tehdä. Arkipäivän dualismi saa joskus kirjailijan skitsofreeniseen olotilaan. Täytyisi uhrata aikaan kirjoittamiseen mutta päivätyöt on tehtävä tai leipä loppuu hyvin pian. Sama vaiva taitaa kyllä olla pitkälti muillakin kulttuurialoilla.

Tästä voisi tietysti syyttää yhteiskuntaa, joka ei pidä huolta kulttuurirentuistaan mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Ihmisellä on usein monia kykyjä, joiden kehittämisen ja hylkäämisen paineessa hän taistelee kuolemaansa saakka. Elämä on lyhyt, kaikkea ei ehdi tehdä.

Omalta osaltani vaatimattomat kykyni jakaantuivat jo nuorena ikävästi kahtia. Matematiikka ja kirjoittaminen toivat molemmat palkintoja plakkariin. Sehän ei tietenkään ollut minulle mieleen, sillä halusin taidemaalariksi (tai joksikin vastaavaksi) ja harjoittelin ahkerasti piirtämistä. Jossakin vaiheessa luulin pystyväni yhdistämään noista kolmesta kaksi alkamalla arkkitehdiksi, mutta molemmilla hakukerroilla jäin opiskelupaikasta pisteen tai parin päähän. Jätin kuvat ja pidin matematiikan.

Mutta niin vain kävi, että yhden paheen tilalle nousi toinen. Taiteellinen sieluni (mikähän se on) ei jättänyt minua rauhaan. Kun laitoin piirustuskynät pussiin otin kirjoituskoneen esiin, ihan vain saadakseni tehdä luovaa työtä kovan faktan rinnalla. Sieltä se vanha vainooja löytyi kuin itsestään. Tarinaa alkoi syntyä kiihtyvällä tahdilla.

Nyt olen jo vuosia tasapainoillut kahden maailman välissä. Kirjallisuudesta on tullut selkeä kutsumus mutta sen varaan ei voi laskea mitään. Toimeentulo olisi sen varassa epäsäännöllistä ja epävarmaa. Myyntivolyymit eivät riitä, eikä kirjailijaa kustannussopimustenkaan valossa palkita työstään kovinkaan avokätisesti, päinvastoin. Tilaustöillä, artikkeleilla, pakinoilla, näytelmillä ja novelleilla voi paikata talouttaan, mutta verkoston rakentaminen on työlästä puuhaa. Suomessa ei ole määrättömästi tilausta teksteille, ei ainakaan sellaisille, joista maksettaisiin kirjoittajalle jotakin.

Niin, ihmisellähän pitäisi olla rohkeutta heittääntyä unelmiensa perään. Se ratkaisu olisi tietysti pitänyt tehdä ajoissa, sillä perheen vetäminen velkahelvettiin olisi kohtuutonta. Nyt on kirjoitettava se kirja joka myy 20000 kappaletta jotta täyspäiväisyys voisi toteutua, muita vaihtoehtoja ei enää ole. Ja kirjoitettava se joka vuosi...

Oikeasti kirjailijan pitäisi olla yksinäinen despootti vailla vaimoa ja lapsia, koirasta nyt puhumattakaan. Kalelassa käytyäni päätin, että seuraavassa elämässä alan kuvataiteilijaksi nälkäkuolemankin uhalla.