Minua on aina askarruttanut ihmisen kehitys, mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa. Ainoa sukupuutolta välttynyt ihmislaji, sinä siellä ja minä täällä, on ottanut tavakseen ylistää itseään ja erinomaisuuttaan. Mutta Darwinin evoluutioteorian puitteissa liikuttaessa ihmisen jalostuminen ei ole kovin mairitteleva.

Nykyihminen kehittyi ympäristössä, jossa eloonjäämisen edellytys on ollut tappaminen. Hyvätapaiset taikka lempeät yksilöt ovat tuskin päässeet lisääntymään ja jos sellainen vahinko onkin tapahtunut, sukulinja on pian katkennut sodissa ja ryöstöretkillä. Geeniperimämme on siivilöitynyt julmemmasta julmempaa, mitä parempi tappaja sen turvatumpi tulevaisuus. Aikojen kuluessa sota muita lajeja vastaan voitettiin mutta jalostuminen jatkui lajin sisäisten rotujen, heimojen ja ideologioiden välisissä kahnauksissa. Totuus lienee se, että nykyihmiskunnan lempein yksilö olisi saattanut aikojen alussa olla kylän törkein ja väkivaltaisin yksilö. Lempeyden geeniä meillä ei enää ole.

Tämä pitkä tie maailman valtiaaksi on jättänyt jälkensä ihmiskunnan mytologisiin taruihin. Kun puhutaan myyteistä,  puhutaan usein veljesmurhista. Kain ja Abel, Romulus ja Remus jopa kotoiset Kalervo ja Untamo olivat veljeksiä. Kuin kaikuna huonosta omatunnosta veljesmurha kummittelee ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa.

Kun yhdistetään evoluutioteoria ja uskonto, saa Kainin ja Abelin taru uuden muodon. Ensimmäiset syntymällä syntyneet ihmisethän olivat juuri veljekset Kain ja Abel. Abel oli lempeä lammaspaimen, vähäinen, ei mitään. Kuten tiedämme, Kain surmasi Abelin, joten olemme kaikki tavallaan Kainin sukua. Jos ajattelemme kuka nykyihmisen näkökulmasta Abel olisi voinut olla, esiin nousee yksi varteenotettava vaihtoehto.

Neandertalinihminen katosi maapallolta arviolta noin 30 000 vuotta sitten nykyihmisen levittäydyttyä sen asuinalueille. Kun tunnemme itsemme, voimme helposti kuvitella sodat muukalaisia vastaan, ajojahdit, roviot, nuolisateet, murskatut kallot. Ihmislaji ihmislajia vastaan. Voittajaksi selviytyi tietysti tappamisen asiantuntijat, juonikkaat esi-isämme.

Voittaja kirjoittaa aina historian. Kun arkeologit löysivät neandertalinihmisen luurankoja ja toisen ihmislajin sukupuuttoon päättynyt olemassaolo paljastui, tehtiin lajitoveristamme apina, vähä-älyinen raakalainen. Olihan meidän valehdeltava itsellemme, että olimme aina olleet ainutlaatuisia. Kun selvisi, että neadertalinihmisen aivojen tilavuus oli suurempi kuin meidän, omaa loistavaa kehitystämme kuvannut aivojen tilavuuden kasvu ei pätenytkään neandertalinihmisen kohdalla. Koolla ei ollutkaan merkitystä vaan sillä, miten aivoja käytetään.

Minua kiehtoi ajatus siitä, mitä neandertalinihminen kykeni tekemään sillä hyödyttömällä aivokapasiteetilla, jota meillä ei ole. Ehkä jotakin sellaista, mitä emme kykene mitenkään kuvittelemaan. Ja kun kiedomme kaiken takaisin uskontoon, herää epäilys, kenet Jumala loi omaksi kuvakseen? Homo sapiensin vai Homo neanderthalensisin? Jos jälkimmäisen, me olemme suuri erehdys, mikä tietysti selittäisi kaiken.

Uskonto, mytologia, tiede. Totuutta emme saa koskaan selville mutta joskus on parempi elää kauniissa valheessa. Jos Jumala kuitenkin loi neandertalinihmisen omaksi kuvakseen, kristinusko muuttaa luonnettaan. Vatikaani varmasti rakastaa ajatusta, että Jeesus oli viimeinen neandertalinihminen, viimeinen yritys takoa veljenmurhaajien kalloon ajatusta rauhasta ja rakkaudesta. Tuo ajatus oli takaraivossani kun vuosia sitten kirjoitin tämän kirjan.

5849.jpg

Siitä lähtien kardinaalit ovat katsoneet minua kieroon, vaikka heidän vaatimuksestaan poistin kirjasta muutamia kohtauksia. Mutta yhä olen sitkeästi selvinnyt hengissä. Ja ne arvet, ne ovat vain miehekkäitä.